Ennen vanhaan kirkossa käynti oli velvollisuus jota kaikkien tuli noudattaa. Kirkkomatkat olivat usein pitkiä ja vaivalloisia. Kirkkomatkaa taitettiin veneellä, jalkaisin tai hevosrattain. Kirkkossa käynnin jälkeen matkailijat hoitivat muita tarpeellisia asioita Malmenilla ja paluumatka alkoi yleensä vasta iltapäivällä.
Monet tilat Vanhalla Malmilla vastanottivat kirkkovieraita sunnuntaisin. Kirkkokortteerituvassa asui 1900-luvun alussa suutari Wilhelm Strandblom vaimonsa Emilian sekä tämän siskon, Fredrikan kanssa. Fredrika oli kuurosokea ja sanottiin että hän pysty hajuaistinsa avulla tunnistamaan tuvassa käyvät vieraat. Emelia kuoli vuonna 1942 ja tupa toimi siihen saakka monien syrjässä sijaitsevien maatilojen kirkkokortteerina. Vanha pappi Nilsdorff sekä raatimies M. Malmqvist kuuluivat niihin jotka käyttivät tupaa kortteerinaan.
Tuvan on rakentanut pitäjänsuutari Christian Strandblom 1820-luvulla. Nurkkasalvotun tuvan pohjoispäädyssä on kamari ja toisessa on keittiö ja eteinen. Tuvan sisusta myötäilee 1890-luvun tyyliä ja on historian harrastajan ja paikallisen museomiehen Walter Johanssonin aikaansaama. Strandblomien alkuperäisestä jäämistöstä on säilynyt keittiön kangaspuut, piironki, kaksi taulua sekä paljon pientä irtaimistoa. Emilia Strandblomin kuva roikku kamarin seinällä sohvan yläpuolella.
Melian tupa ja hankalat kirkkomatkat
Emilia Strandblom, jota kutsuttiin ”Meliaksi” vastaanotti joka sunnuntaina kirkkovieraita, joskus jopa 20 henkilöä kerralla joille piti tarjoilla kahvit. Vastavuoroisesti kirkkovieraat toivat Melialle maitoa, voita, munia, siemenperunoita ja paikallista herkkua ”kitilåust”, eli ternimaito-uunijuustoa. Melialla oli pieni perunamaa, lammastarha ja talli hevosille jota kirkkovieraat käyttivät. Lampaat piti joka kesä soutaa laiduntamaan lähellä sijaitseville saarille. Pihakaivo oli usein kuiva ja Melia joutui keräämään sadevettä tynnyriin.
Huonot tieyhteydet vaikeuttivat rahvaan kirkkomatkoja ja näin ollen oli tärkeää että matkailijat saivat Vanhalle Malmille saavuttuaan levätä sekä syödä ennen paluumatkaa. Kirkkomatkoja tehtiin usein vesitse jolloin ja veneillä saavuttiin Snäckvikeniin tai suntin rannoille. Kirkkovieraat Paraisten länsiosista tulvati veneineeeen Sysilahteen ja kävelivät sieltä vanhan tavan mukaan suorinta tietä kirkkoon. Kirkkovieraiden käyttämät reitit eivät olleet virallisia ja johtivat usein riitoihin ja käräjöintiin, varsinkin jos reitit kulkivat kylvettyjen peltojen halki. Hyvää tarkoittavat tiehankkeet saattoivat myös kohdata odottamattomia ongelmia kuten kävi vuonna 1788 kun paikallinen maanviljelijä katkaisi Sysilahden kirkkotien rakentamalla ladon keskelle tietä.
Talvella kirkkovieraat kulkivat merkittyjä jääteitä pitkin. Talvella käytetyt reitit kulkivat mahdollisimman suoraan, usein peltojen ja viljelysten halki. Talviteitä kulkevat kirkkovieraat syyllistyivät usein vahingontekoon rikkoessaan maanomistajien aitauksia jotka olivat niiden reitillä. Jokainen tilanomistaja oli lisäksi velvoitettu auraamaan ja merkitsemään ne tieosuudet jotka kulkivat omien maiden halki. Jäällä kulkevat talvitiet merkittiin kuusen näreillä.
