Keskiajalla Suomi oli osa Ruotsia ja noudatti samoja lakeja. 1400-luvulla Suomessa oli voimassa kuningas Magnus Erikssonin maalaki joka korvasi edeltäneet maakuntalait.
Lakiasiat käsiteltiin kihlakuntien alaisuudessa toimivissa käräjäkunnissa. Turunmaan saariston käräjäkunnat oli jaettu Piikkiön, Mynämäen ja Halikon kihlakuntien välillä. Kirkolla oli myös oikeus rangaista kirkkolakia rikkoneita henkilöitä.
Vankeusrangaistusta ei tunnettu, sen sijaan lainrikkojat tuomittiin sakkoihin, erilaisiin ruumiillisiin rangaistuksiin sekä häpeä rangaistuksiin. Tavallisissa rikosasioissa osapuolia yritettiin sovittaa. Se, joka ei voinut maksaan rikkeensä rahalla oli sovitettava se kehollaan. Toisen taposta voitiin selvitä sakoilla, mutta ryöstöstä langetettiin kuolemantuomio. Aviorikoksesta tuomittiin häpeärangaistus. Häpeärangaistuksen lievin muoto oli istua jalkapuussa tai joutua kahlituksi häpeäpaaluun.
Äärimmäisissä tapauksissa, jos oli kyse murhasta, syyllinen tuomita teilattavaksi. Syyllisen ruumis paloiteltiin ja ruumiinosat naulattiin paaluun. Teloitettua ei saanut haudata kirkkomaahan. Hästsundetin Häxberget on Paraisten pitäjän vanha teloituspaikka. Kalkholmenin kukkulan laella, jossa nykyään on kalkkilouhos, on aikoinaan ollut raippapaalu.
Paraisilla määrättiin sakkorangaistuksia pääasiassa kelpaamattomista teistä, aidoista ja ojista. Myös veropetoksia, maakiistoja ja kunnianloukkauksia esiintyi. Riitelevät naapurit ovat suutuspäissä tappaneet toistensa sikoja. Joukkotappeluita syntyi usein kalastuspaikoista kilpailevien kalastastuskuntien välillä. Vuonna 1556 Mickel Limberg tuomittiin maksamaan Pååvelin piialle 20 markkaa koska hän oli hakannut hänet. Summa oli merkittävä sillä piika ansaitsi noin 8 markkaa vuodessa.
